Villen kisaraportti: Ironman Tallinna 5.9. 2020

Seuraavassa saatte lukea PUHTI triathlonryhmässä harjoittelevan Villen kisararportin Ironman Tallinnasta, olkaapa hyvät:

Taustatarina

Taustoituksena tälle IM-kisaraportille kerrottakoon lyhyt tarina liikunta- ja triathlonharrastukseni aloituksesta vuonna 2015. Olin tuolloin ilmoittautunut Helsinki City Runin puolimaratonille. Kuten monelle juoksuharrastuksen yhtäkkiä aloittavalle käy, kärsin tuolloin jalkojen rasitusvammasta nimeltä penikkatauti. Liian paljon juoksua, aivan liian nopeasti. Tueksi puolimaratonharjoittelulle vaimoni Riikka oli ostanut minulle joululahjaksi jäsenyyden nokialaiseen triathlonseuraan, jossa itsekin oli jo mukana harrastajana. Ajatuksena oli tuolloin, että "osallistut vaan niihin juoksuharkkoihin ja saat hyvää opastusta puolimaratonia silmälläpitäen." Vastasin: "Selvä. Mutta uimaan en kyllä tule enkä varsinkaan osta mitään polkupyörää."

Jälkikäteen ajatellen on ilmeistä, että kyseessä oli Riikan katala juoni triathlonharrastuksen pariin houkuttelemiseksi. Juoksun ollessa tauolla rasitusvamman takia, aloin käymään seuran uintivuoroilla nykyisin vahtipulmentajanakin tunnetun herran (vai pitäisikö sanoa Härren) opetuksessa keväällä 2015. Ensimmäisen maantiepyöräni hankinkin sitten jo kesällä.

Täysmatka oli omissa ajatuksissa pitkään se täysin tekemätön paikka, jollaiselle en ikinä uskaltaisi lähteä. Harrastuksen alkuvaiheessa, uimataidon ollessa maksimissaan 5 metriä vapaauintia tukehtuen ensimmäiseen hapenottotarpeeseen, täyden matkan 3,8 kilometrin(!) uinti tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta. Tähän päälle tehtävää 180 kilometrin pyöräilyä ja loppuun juostavaa maratonia ei sikäli tarvinnut tuossa vaiheessa edes ajatella - niin mahdottomalta jo pelkästään tuo uintisuoritus tuntui. Täydestä matkasta olin kuullut näin pirkanmaalaisille hyvän vertauksen hahmottaa kyseistä matkaa. Ensin uidaan Suomenlinnasta Helsingin Kauppatorille, pyöräillään siitä Tampereelle ja lopuksi vielä juostaan Orivedelle. Kunnioitus matkaa kohtaan oli melkoinen.

Vuosi 2019: projekti "täysmatka 2020"

Siirrytään pikakelauksella noin neljä vuotta, pari pyörää ja märkäpukua sekä useammat lenkkarit myöhäisempään ajankohtaan vuoteen 2019. Olin suorittanut triathlonin puolimatkan kolme kertaa Joroisilla ja tulevalle kaudelle oli asetettu tavoite: täysmatka kesällä 2020. Tähän treenaisimme yhdessä Riikan kanssa. Projekti alkoi syyskuussa 2019 ja päättyi tarkalleen vuosi ja kolme päivää myöhemmin Tallinnan Ironman 2020 -kilpailuun. Mitään ohjetta en eläissäni ole noudattanut niin tarkasti kuin PUHTI Triathlonin harjoitusohjelmaa kaudella 2019-2020.

Vuodesta 2015 oltiin tultu pitkälle. Kisaan ilmoittautuessa uintiosuus oli ehkäpä pienin mahdollinen huolenaihe matkalla Ironmaniksi. Uintia on viime vuosina treenattu todella paljon, vesielementin kanssa on tultu sinuiksi eikä avovesiuinti ole enää minkäänlainen peikko. Useampikin tuulisemman sään harjoitus/kisa oli jo takana, eikä mahdollinen kova aallokko aiheuttanut sen suurempaa huolta. Tätä en olisi ikinä uskonut Nokian uimahallin peilisalissa vuonna 2015 kädenkääntöä harjoitellessani ja palautetta kuunnellessani (*teen kädenkäännnön* "Ei noin." *uudestaan* "Ei." *entä nyt* "Ei." *taas* "Ei.")

Kisaa edeltävä viikko

Täysmatka nostaa kisaan valmistautumiseen liittyvän stressin aivan uudelle tasolle. Tämän kesän treeneissä minulta oli puhjennut pyörän sisärengas kerran. Kyseessä oli kaikkien aikojen ensimmäinen "flätti" nykyisen pyöräni kanssa, jonka ostin käytettynä (sisältäen sisäkumit) vuonna 2017. Tästä huolimatta olin kuitenkin vakuuttunut, että täydelle matkalle pitää varautua peräti kolmella sisärenkaalla ja neljällä co2-patruunalla. Niin ikään mukana olleiden vinyylikäsineiden määrästä päätellen olin laskeskellut ketjujen putoavan kisan aikana ainakin 5 kertaa. Geelien ja energiakarkkien suhteen olin varautunut kuin isoäiti joulupöydän antimien suhteen. Pakkaamisstressi oli siis tavallinen triathlonkilpailu potenssiin ihan vähintäänkin kaksi.

Koronavirus aiheutti luonnollisesti omat mutkansa koko IM-projektille ja niistä voisi kirjoittaa vaikkapa aivan oman postauksensa. Viruksen leviämisen ehkäisemiseksi urheilijoiden saapuminen kisapaikalle ja varusteiden jättöön oli tarkasti aikataulutettu ja vielä kisaviikolla ylimääräistä stressiä aiheutti kaikille kilpailijoille keskiviikolle aikataulutettu athlete check-in. Jo varatut laivaliput kun olivat useimmilla vasta torstaille. Jo entuudestaan stressaantuneiden kilpailijoiden paniikin lisäämiseksi järjestäjät ilmeisesti päättivät vastailla lähetettyihin sähköpostipyyntöihin täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä osan viesteistä täysin sivuuttaen. Kaikki kuitenkin järjestyi, tavarat saatiin pakattua (heitin lopuksi mukaan vielä uudet ulkorenkaat "jos tekee mieli vielä vaihtaa ennen kisaa" sekä yhden lisäulkorenkaan special needs bagiin pyöräreitin varrelle jätettäväksi.) *huoh* Jälkikäteen hieman naurattaa tuo valmistautuminen. (Todettakoon, etten noita ulkorenkaita enää vaihtanut enkä todellakaan ottanut ulkorengasta varuille special needs bagiin.)

Ironmanin kaltaisissa isoissa kilpailuissa pyöräily- ja juoksuvarusteet viedään omille paikoilleen jo kisaa edeltävinä päivinä. Tavallaan pidän tällaisesta toimintamallista todella paljon, sillä kisa-aamuna ei sitten enää tarvitse muistaa kuin raahata itsensä, märkäpuku ja muut uinnissa käytettävät varusteet kisapaikalle. Kaikki muu on jo valmiina ja stressattu kuntoon edellisinä päivinä. Pyörä asetettuna valmiiksi vaihtopaikan telineeseen, renkaat pyöriteltyinä ja puristeltuina sekä lenkkarit Tallinnan Lennusadamissa odottamassa pyöräosuuden päättymistä. Toisaalta kisaviikolla onkin sitten kokolailla jumppaa näiden valmisteluiden kanssa. "Devil is in the details", sanotaan ja Tallinnan kisaviikonlopun osalta muuten varsin toimivat järjestelyt kangertelivat juuri pienten yksityiskohtien suhteen. Kisajärjestelyiden kohtalaisen vahvoilla koronatoimilla tähdättiin nimenomaan siihen, että suuria ihmisjoukkoja ei kasaantuisi samaan aikaan muodostaen jonoja. Hyvänkuuloiseen suunnitelmaan verrattuna esimerkiksi pyörien check-in oli kuitenkin melkoinen kaaos. Liikenteenohjaus puuttui paikalta täysin ja jostain käsittämättömästä syystä liikkumaton jono kiemurteli check-in -teltan edustalla paikalle päästyämme. Jonkin aikaa jonossa seistyämme järjestäjän edustaja kierteli pitkin jonoa tiedustellen "does anyone have a ThinkPad charger?" Kuten aiemmin kerroin, olin erilaisiin tilanteisiin hyvin varustautunut. Läppärin laturia en ollut tajunnut ottaa mukaan. Laturi kuitenkin ilmeisesti jostain löydettiin, jono saatiin liikkeelle ja kuumeen mittauksen kautta pääsimme viemään pyörät T1:een. Muuten - kuumemittauksessa minulle näytetty mittaustulos oli 36,0 astetta, samoin Riikalla ja kuulemma niin ikään 36,0 Riikan perässä tulleella miehellä. Olenkin aina luottanut digitaalisiin kuumemittareihin. Käytimme aina maskeja ollessamme tällaisissa isommissa väkijoukoissa.

Syksyisessä kisassa on hirveän vaikea miettiä, mitä pukea päälle eri osuuksille. Kesällä kun kaikki on niin helppoa: uinnissa märkkäri kisapuvun päälle ja loppupäivä mennäänkin sitten kisapuvussa. Nyt kisapäivälle oli ennustettu pilvistä ja hieman tuulista keliä. Illalla sataisi, ehkäpä jo hieman iltapäivällä. Syksyinen viileys tuntui jo selvästi eikä esimerkiksi 16 asteen lämpötila enää tuntunut samalta kuin vaikkapa kuukausi sitten. Päätinkin varustautua laittamalla T1-pussiin sekä tuuliliivin irtohihoilla että takin. Päättäisin sitten kisapäivänä, millä asustuksella pyöräretkelle lähdettäisiin. Pyörän check-inin jälkeen kävimme vielä heittämässä juoksun varustepussukan T2-paikalle. Juoksupussiinkin heitin varmuudeksi pitkähihaisen t-paidan sekä kevyen juoksutakin. Juoksuosuuden aikaan oli luvattu kovaa sadetta ja päättäisin tuon juoksun varustuksenkin sitten kisapäivänä.

Kisa-aamu

Itselläni ainakin suurin jännitys hieman helpottaa, kun kisavarusteet on saatu vietyä vaihtopaikoille. Juurikaan mitään ei enää tarvitsisi muistaa ja kisan eteen ei varsinaisesti enää olisi mitään tehtävissä. Illalla vielä viimeiset tankkaukset, kisa-aamun varusteiden laittaminen valmiiksi ja pienet venyttelyt. Herätyskello soimaan ensin 4:42 ja vielä varmistus 5:00.

Nukuin suorastaan yllättävän hyvin. Tankkausjuoman ja veden lipittely aiheutti toki ylimääräisen heräämisen vessakäynnin muodossa, mutta kaiken kaikkiaan heräämisaikaan nähden oikein virkistävät yöunet. Aamupalaksi tuorepuuroa, pari paahtoleipää, jogurtti ja mehua. Kyyti oli sovittu kuudeksi ja kuudelta olimmekin jo vesipullot täytettyinä, märkkäripussukat käsissä menossa kohti parkkipaikkaa. Se on menoa nyt.

Kisapaikalla oli jälleen havaittavissa kilpailijoiden pakkautumista jonoon alueen sisäänkäynnin kohdalla ja muuta pientä säätöä. Aikataulutetun saapumisen tarkoituksena oli, että ihmiset saapuisivat kisa-alueelle oletettujen uintiaikojen mukaisessa järjestyksessä nopeimmat uimarit ensimmäisinä. Kaikki kävisivät tekemässä vielä viimeisen tsekkauksen T1:ssä ja siirtyisivät uinnin lähtöpaikalle. Tällöin uintiaikojen mukainen järjestys säilyisi sisääntulosta lähtöön asti. Kisailijoita oli kuitenkin selvästi saapunut kisa-alueelle jo hyvissä ajoin ennen omia aikaslottejaan ja he jonottivat alueelle pääsyä. Myöhemmin tulleet (kuten esimerkiksi meidän seurueemme) eivät tätä mitenkään voineet tietää ja kuuliaisina suomalaisina ryhmityimmekin kiltisti "ämpärijonon" perälle. Oikea toimintamalli olisi näemmä ollut ohittaa jono omana ilmoitettuna check-in aikana ja siirtyä vaihtoalueelle. Porukka kun seisoskeli jonossa vain omaa aikaslotiaan odotellen. Tätä emme kuitenkaan tajunneet vaan jonottelimme kiltisti. Vietimme myös pyörien luona viimeisiä tarkastuksia tehden ehkäpä hieman liian kauan aikaa. Pitihän se nyt vielä kerran pyöritellä ja puristella ne renkaat - jos vaikka olisivat täysin jumiutuneet ja puhjenneetkin yön aikana. Latasimme juomapullot ja energiat pyöriin, siirtelin pyöräilyvarusteet pois sateen varalta käyttämistäni muovipusseista vaihtopussukan sisältä ja puin märkkärin päälle. Sitten lähdimmekin tallustamaan kohti uinnin lähtöpaikkaa. Lähtöpaikalle olikin jonkun verran matkaa ja mukaan pakatut kertakäyttöiset hotellitohvelit osoittautuivat todella hyväksi päätökseksi. Uinnin lähtöpaikalle päästyämme tajusimme, että karsinassa oli todennäköisesti jo todella paljon meitä hitaampia uimareita edessämme. Pieni hyvinkin epäsuomalainen kiilaus jonon sivusta lähemmäksi kärkeä ja sitten mentäisiin. Ensin uinti ja sitten päivä vasta todenteolla alkaisi. Nyt pitäisi enää vain suorittaa ja ulosmitata vuoden harjoittelun tulokset. Tilipäivä.

Uinti

Tallinnan kisaan liittyen alkuperäinen uintireitti Lennusadamin edustalla meressä on jokaisena Tallinnassa järjestettynä kisavuonna tuonut kilpailijoille ylimääräistä päänvaivaa veden kumpuamisilmiön muodossa. Tuuli puhaltaa lämpimät pintavedet Suomen rannikolle ja pohjan kylmä, lähes 4-asteinen, vesi nousee pintaan viilentäen rannikon vedet todella nopealla tahdilla. Kisa-ajankohdan siirron yhteydessä ilmoitettiin samalla uinnin tapahtuvan Harku-järvessä, mikä entisestään vähensi stressiä uintiosuuden suhteen. Tyypillisen syyskuun alun vedenlämpötilan Harku-järvessä kerrottiin olevan noin 18-20 astetta. Perfect.

Elokuun viileähköt viikot saivat kuitenkin pientä huolta aikaiseksi myös uinnin suhteen. Veden lämpötila kisaviikolla oli vaihdellut vain 16-17 asteen välillä. Ehkäpä suurin pelonaihe oli niin suuri lämpötilanlasku, että uintia lyhennettäisiin (eikä kilpailu enää olisi täysimittainen Ironman.) Kieltämättä myös ylipäätään yli tunnin suoritus noin 16-asteisessa vedessä mietitytti hieman.

Kisa-aamuna vaihtoalueella Riikka oli kuullut veden lämpötilaksi ilmoitetun 15,8 astetta (tämä oli itseasiassa väärä tieto ja oikea lämpötila olikin peräti 16,6 astetta.) "Melko kylmää" ajattelin, mutta jotenkin tiedosta ei tullut enää otettua sen suurempaa stressiä. Lähinnä pidin lähtökarsinassa seistessäni mielessä sen, että ensikosketus veteen todennäköisesti tuntuisi melkoisen jäätävältä.

Ensimmäisten uintivetojen aikana kylmähkön veden takia hengitys meinasikin hieman salpautua. Olin varautunut tähän tunteeseen ja yksinkertaisesti rauhoitin itseni keskittyen ainoastaan hyvään rauhalliseen uintiin. Vesi Harku-järvessä oli todella sameaa ja väriltään suomalaisia järviä jotenkin vihreämpää. Liu'un aikana eteen kurotettua kättä ei nähnyt lainkaan ja kisan jälkeen kuulin veden myös haisseen hieman pahalta tietyissä kohdissa. Itse olin kesän aikana opetellut nenäklipsin käyttöön uinnissa enkä tästä syystä havainnut minkäänlaisia hajuhaittoja veden suhteen.

Uinti itsessään oli ns. perussuorittamista. Kevyttä matkauintia. Olisin voinut uida nopeamminkin mutta halusin uintiosuudella pelata varman päälle enkä käyttää yhtään ylimääräisiä energiavaroja loppupäivän kustannuksella. Uintiosuudella voitettu/hävitty aika on kuitenkin suhteessa hyvin lyhyt. Uintireitti oli melko mutkitteleva ja olin painanut käännösten järjestyksen mieleeni ennen kisaa - vasen, oikea, oikea, vasen, oikea, oikea, vasen. Vedessä on jotenkin hirvittävän vaikea hahmottaa käännösten suuruutta. Käännyinkö nyt suorassa kulmassa 90 astetta vai loivemmin/jyrkemmin? Tämän vuoksi olisin kaivannut välipoijuja hieman tiheämmillä välimatkoilla, jotta käännöksen jälkeen seuraavan poijun havaitsisi helpommin ja ylipäätään pomminvarmasti. Nyt en aivan jokaisen käännöksen jälkeen varsinaisesti nähnyt seuraavaa poijua mutta päättelin oikean suunnan edelläni uivien uimareiden helminauhasta. Matka taittui poiju kerrallaan eikä uinti-osuudesta aivan viimeisintä alle kilometrin matkaa lukuun ottamatta jäänyt juurikaan raportoitavaa. Veden lämpötilakin tuntui ihan sopivalta. Lasit hieman kiristivät päässä mutta eivät toisaalta vuotaneet yhtään.

Toiseksi viimeisen käännöksen jälkeen huomasin, että aallokko kääntyikin melko voimakkaan vastaiseksi. Tämä ei oikeastaan vaikuttanut uintiini mitenkään muuten, kuin totesin vauhdin todennäköisesti hidastuvan ja poijujen havainnoinnin vaikeutuvan entisestään. Tällä samaisella suoralla tapahtui oudohko sattuma. Havaitsin ensin vieressäni pienen styrox-kellukkeen, joka näytti aivan verkonmerkiltä. Mietin mielessäni, ettei Ironman-uintireitillä nyt yksinkertaisesti voi kenenkään verkkoja olla ja ajattelin kyseessä olevan katiska. Mietin kyllä, että sellaisenkin sijainti uintireitillä olisi melkoisen outoa. Pian näin vastaavia kellukemerkkejä lisää ja jouduin jo tarkastamaan olenko oman uintilinjani kanssa aivan hukassa. Vaikutti siltä, että uin ihan porukan mukana ja jatkoin matkaa. Katiska-vyyhti unohtui toviksi mielestä. Hetken päästä jalkateräni tarttui kuitenkin lyhyesti kiinni johonkin, ketään ei uinut aivan lähelläni ja näin taas lähelläni noita valkoisia kellukemerkkejä. "Oliko se sittenkin verkko?!?" Ehkäpä oudoin kisauinnissa kokemani asia... Jatkoin matkaa, viimeinen isompi kääntöpoiju näkyi jo ja kohta olisin uinnin maalissa. Uintiaika 1 tunti ja 18 minuuttia, keskisyke 138.

T1

Vaihto rauhassa. Bajamaja-käynti, märkkärin taittelu vaihtopussukkaan, kypärä päähän, irtohihat ja tuuliliivi päälle, pyöräkengät jalkaan ja baanalle. Hidas vaihto mutta tässäkin pelasin ns. varman päälle. Triathlonistit hinaavat kohmeisin sormin sukkia jalkoihin. Kuka laittaisi niille edes hihat kylmiin käsivarsiin? Irtohihojen pukeminen hieman kosteannahkeisiin käsivarsiin ei muuten ole aivan yksinkertaista. Teki mieli ihan vähän kiroilla.

Pyörä

Tallinnan pyöräreitti oli pääsääntöisesti todella miellyttävä. Asfaltti oli kaikkialla melko hyväkuntoista ainakin verrattuna omiin harjoitusmaastoihin Pirkkalassa. Vaikka pinnassa pientä epätasaisuutta olikin, Säijän kotilenkiltä löytyvät suoranaiset kraaterit loistivat Tallinnassa poissaolollaan. Ainoan miinuksen annan aivan kierroksen lopun puistopätkästä, jossa pieniä töyssyjä oli enemmän ja ennenkaikkea kyseinen osuus reitistä oli aivan liian mutkikas vauhdikkaaseen ajoon TT-pyörällä.

Pahin vastatuuliosuus osui aina kierroksen alkuun, jossa oli myös reitin toinen pidemmistä ylämäkiosuuksista. Pyöräilyyn lähtö heti uinnin jälkeen ei siis tuntunut ihan niin vauhdikkaalta, kuin ehkäpä odotin. Watit piikittelivät hetkellisesti jopa tavoitetason yläpuolella mutta keskinopeus jäi ajattelemastani. Suunnitelma oli kuitenkin pyörässäkin selkeä. Liialti ei pitänyt lähteä puskemaan, jos vaikkapa vastatuuli hidastaisi menoa. Tätä ohjenuoraa noudattaen ei muuta kuin geeliä huuleen ja vastatuuleen. Nopeus olisi mitä on. Reitin runkona Tallinnassa oli Paldiski Maantee, jolta tehtiin erimittaisia pistoja sivuille. Sivupistoilla tuuli vaikutti ajamiseen vähemmän ja Paldiskilla paluusuuntaan ajettaessa vauhdit pysyttelivät pitkiä aikoja lähempänä neljääkymppiä sopivaan myötätuuleen lasketellessa. Pyörän energiasuunnitelma oli nauttia geeliä tai energiakarkkeja aina 17 minuutin välein. Olin asettanut tästä hälytyksen pyörätietokoneeseen ja tällä tahdilla hiilihydraatteja kertyi 1 gramma painokiloa kohden tunnissa. Geelit olin rutistanut yhteen juomapulloon (yhteensä 14 kpl) ja täyttänyt pullon täyteen vedellä. 50 millilitran hörppäys pullosta vastasi yhtä geeliä. Pöytä oli katettu - syömään!

Pyöräillessä suurin vaikeus kohdallani on aina ollut paikkojen väsyminen staattiseen ajoasentoon. Bike fitting on tehty mutta siltikään en pyörän maisemakonttorista ole täysin mukavaa itselleni saanut. Tai periaatteessa asennon mukavuudestakaan ei suoranaisesti ole kyse. Kroppa vaan ilmeisesti väsyy. Yleensä tuntemukset alkavat alaselässä/takaketjussa ja/tai niskassa. Valitettavasti Tallinnakaan ei tämän suhteen ollut poikkeus ja pientä takaketjun jumiutumista erityisesti kropan vasemmalla puolella alkoi tuntua jo hyvän matkaa alle puolenvälin. Niskakin ilmoitteli olemassa olostaan. Tämä oli kuitenkin täysin odotettua ja piti vain kestää. Täytyy ensi kaudella koittaa keksiä jokin ratkaisu tähän asiaan.

Huomasin, että keskiwatit näyttivät asettuvan tavoitehaarukan alalaitaan mutta otin tässäkin varovaisen lähestymistavan ja päätin säästellä voimia vielä edessä olevalle maratonille. Pyörän loppuaika 5 tuntia 48 minuuttia, keskinopeus noin 31km/h ja keskisyke 130. Matkaa aerobiselle kynnykselle vielä 14 lyöntiä. Kaksi varikkopysähdystä.

T2

Olin jo pyöräillessä miettinyt, että käyttäisin juostessa samaa tuuliliiviä. Ennusteen perusteella tiesin sateen jossain vaiheessa alkavan, mutta jotenkin koin hihallisen juoksutakin olevan liian hiostava maratonille. Aivan viimeisiä pyörämetrejä ajaessani katselin jo juoksureitillä olevia juoksijoita ja totesin, että suurimmalla osalla päällä oli ainoastaan kisapuku. Tuuliliivin päälle jättäminen hieman epäilytti mutta pitäydyin päätöksessäni. Jostain syystä sain myös päähäni vaihtaa uudet sukat juoksuosuutta varten. Hitaahko vaihto siis jälleen ja bajamajan kautta juoksureitille.

Juoksu

Juoksun alussa (kun sade ei vielä ollut alkanut) päälle jättämäni tuuliliivi tuntuikin hieman turhankin lämpimältä. Juoksu kulki kuitenkin hyvin ja tavoitesykkeillä vauhdit olivat ajoittain jopa tavoitevauhtia korkeammat. Päätin tarkoituksella himmata hieman vauhtia ja kohta ohitseni juossut monet täysmatkat kokenut sukulaismies huikkasikin, että muistaisin ottaa alun maltilla. Matka olisi vielä pitkä.

Juoksuun en ollut tehnyt sen tarkempaa energiasuunnitelmaa. Vaihdossa nappasin tuuliliivin takataskuun kaksi isompaa geeliä, joista kumpikin sisälsi kolme annosta. Päätin ottaa geelin aina 5 kilometrin välein. Nämä geelit riittäisivät siis 30 kilometrille saakka ja loppuosa mentäisiin strategialla "mitä nyt vatsaa ottaa vastaan." Ongelmia ei missään vaiheessa energioiden kanssa kuitenkaan tullut. Tuon viimeisen reilun kymmenen kilometrin aikana kokeilin järjestäjän tarjoamista antimista muun muassa kolaa, proteiinipatukkaa, banaania ja taisinpa urheilujuomaakin hörpätä. Kola ei oikein kisatilanteessa toiminut, proteiinipatukka sen sijaan maistui erityisen hyvältä.

Sade alkoi täysin ennustetusti muistaakseni jo ensimmäisen kierroksen loppupuolella ja yltyi hyvin pian suoranaiseksi kaatosateeksi. Juoksureitille kerääntyi isoja lätäköitä ja alkoi tulla hieman kylmä. Ei auttanut kuin ajatella, kuten Puhdin yhteisharkoissa on opittu ja käytännössäkin harjoiteltu, "pieni sade ei haittaa yhtään mitään!" Juoksu kulki oikein hyvin ensimmäiset kaksi kierrosta ja ajattelinkin, että tämähän on kohta ohi. Kaksi kierrosta kuitenkin jo takana ja enää kaksi samanlaista jäljellä.

Kolmannen kierroksen loppupuolella koitti ensimmäinen vaikea hetki - 26 kilometrin merkkipaalu. Kierrosmäärillä laskettuna homma oli jo vahvasti voiton puolella ja kolmas kierros neljästä meneillään. Jotenkin tajuntaan pääsi kuitenkin iskemään, että kilometreissähän matkaa oli jäljellä vielä yli 16 kilometriä. Sehän on melkein puolimaraton! Palasinkin nopeasti laskemaan mieluummin kierroksia kilometrien sijaan ja juoksu sujuikin taas tovin, kunnes noin 30 kilometrin kohdalla mustat sadepilvet lipsahtivat myös pään sisäiseen maisemaan. Väsymys alkoi jo painaa, palelsi ja matkaa oli vielä jäljellä. Jotenkin sain kuitenkin itseni jälleen koottua noin 37 kilometrin kohdalla tajutessani, että 11 tunnin ja 30 minuutin alitus voisi edelleen olla mahdollinen. En ollut varsinaisesti asettanut itselleni mitään aikatavoitteita. Ajattelin 12 tunnin alituksen olevan hyvinkin mahdollinen, hyvänä päivänä ehtiväni juuri alle 11,5 tunnin ja aivan hulluna päivänä jonnekin 11 tunnin ja vartin paikkeille.

Lopulta viimeinenkin kierros alkoi vihdoin kääntyä lopuilleen. Juoksussa kunkin kierroksen päätteeksi sai ranteeseen suoritetun kierroksen merkiksi kangaslenkin. Näitä aarteita olin nyt vaalinut jo neljä pitkää kierrosta. Neljäs, viimeinen ja muistaakseni violetin värinen lenkki pujotettiin ranteeseen ehkäpä 200 metriä ennen maalisuoralle kääntymistä. Fiilis alkoi olla jo kokolailla katossa ja jo neljä kertaa aiemmin ohitetulle maalisuoralle kääntyminen tuntui uskomattoman hyvältä. Kuuluttaja Robson Lindberg ilmoitti Villen Suomesta lähestyvän maalia ja muistan huikanneeni Robsonille ihan vaan varmistukseksi "Say it!" Nostin kädet ilmaan ja maagiset sanat kajahtivatkin Tallinnan viileään syyskuiseen iltaan: "Ville, you are an Ironman!"

Juoksun loppuaika 4 tuntia 3 minuuttia ja keskisyke 140. Harmillisesti lipsahti hieman yli neljän tunnin tuo maraton. Koko päivän loppuaika 11 tuntia 26 minuuttia.